Brittiohjaaja Anson Hartfordin ja iranilaisen pitkän linjan elokuvantekijän Jamshid Mojaddadin dokumenttielokuva pohtii ihmisen suhdetta luontoon ja eläimiin sekä raottaa eläintarhojen valonarkaa puolta.

Mohsen työskentelee johtavana eläintenhoitajana Iranin toiseksi suurimmassa eläintarhassa Mashhadin kaupungissa. Miehellä on erityinen taito käsitellä eläimiä: hän suhtautuu suurimpiinkin petoeläimiin pelottomasti, ja myös eläimet luottavat häneen.

Mohsen on kasvattanut nyt 4-vuotiaat bengalintiikerit Mayan ja Rayan pennusta asti. Etenkin Maya arvostaa ihmisseuraa, ja kesystä naarastiikeristä on tullut eläintarhan vetonaula. Mohsen ja Maya järjestävät ohjelmanumeroita kävijöiden iloksi. Mies ja tiikeri kisailevat kaltereiden takana leikkisästi ja tasa-arvoisesti kuin kaksi kissanpentua.

Karismaattisen eläintenhoitajan asenteessa on häivähdys narsismia: Mohsen silminnähden nauttii tähtenä olemisesta, ja tähti hänestä Mayan rinnalla tulee.

Mayan maine kasvaa, ja tiikeri saa roolin näytelmäelokuvasta, joka kuvataan Kaspianmeren rannalla, sukupuuttoon kuolleen kaspiantiikerin kotiseudulla. Kuvauspaikalla Maya saa kulkea vapaana ja tuntea ensimmäistä kertaa merituulen turkissaan. Pitkät kävelylenkit vahvistavat sitä, ja sen aistit ja vaistot terävöityvät. Peto tarhatiikerin sisällä herää.

Kerran vapautta maistettuaan Maya ei enää tyydy eläintarhan ahtaisiin seiniin. Läheinen side Mohsenin ja Mayan, miehen ja tiikerin, välillä muuttuu. Samaan aikaan eläintarhan toiminnasta alkaa paljastua kammottavia piirteitä.

Maya-elokuva kuvaa iranilaista elämäntapaa ja Lähi-idän kulttuurien toisaalta läheistä, toisaalta esineellistävää suhdetta eläimiin. Vaikka eläinten läsnäolo on ihmisistä kiehtovaa ja lohdullista, ei ihmisseura ole monellekaan eläinlajille välttämättömyys. Ihmisen suhde luontoon värittyy turhan usein mielivallasta ja hallinnan halusta. Eläimen rooli miehisessä kulttuurissa on olla kaunis koriste ja elämän suola. Hieman samaan tapaan kuin naisen.

Niina Holm